Tarina Villistä Lapista

Kaukana aivan Lannanmaan laidalla Taivaan navan
alla on tiheän metsän keskellä kylä. Kivi-ihmiset
vartioivat kylää korkealta kerolta lakean pohjolan yllä.
Aikojen alussa kylän heimo asettui pyhän järven rannalle, pystytti kodat ehtoisille emoille, kaivoi maakammit kalamiehille turvaksi.

Kylä kasvoi Alkupuun ympärille. Ukko Hegon hallitsi
kansaansa tuhansien talvien yli, puhui Taivaan Padalle,
Tuuli Ukolle, anoi viljavat vedet heimolle,
mesiset metsät talven varalle.

Aivan kylän reunalla kasvaa uljaana pyhä pihlajalehto,
metsän koru korea. Akka maan emonen korjaa marjat syksyllä,
antaa osasen talven varaksi vietäväksi. Pihlajaisen lehdon keskellä
lepäävät seitakivissä asuvat pohjoisen pyhät henget.
 
Anna seidan hengille uhrilahja, sivele poron rasvaa kivenposkille
ja pyydä metsästysonnea, saaliista satoa. Metsälle pitää antaa,
että voisi ottaa pohjoisen kahdeksan vuodenajan antia.

Metsässä ei kukaan ole koskaan yksin.
Syvällä kalliossa , pehmeän jäkälän alla sykkii ikiaikainen voima.
Kuuntele puiden puhetta, ota vastaan vanha viisaus.
Ammenna ravinto puhtaasta luonnosta, Äiti Maan syvästä sylistä.
Huuhtele mielesi kaltion kirkkaalla vedellä.
Revontulet puhuvat Taivaan tulien kieltä.
Anna tuulen kantaa ylös ylisen henkien luokse.

Maailman kiekon reunamailla, syvällä metsässä asuu tuntureiden vartijat,
nuokkuu pahaiset jätti järkäleiset pimeässä luolassaan, manan mailla maahisten maa.
Auringon laskiessa nousee kallioiden koloista, sammaleiden alta pienet pahalaiset,
manan henget. Anna Taalankansalle runsas uhrilahja, älä lupaa löysin kielin.
Pahan päivän koittaessa on maahisten sovussa turva tuleville päiville.

Pohjoisen Taivaan navan alla kylä toivottaa vieraat tervetulleeksi.
Kotoiset kodat odottavat padat kuumina.
Illan hämärtyessä nuotio loimottaa vasten iltataivasta.
Mieli lepää vapaana metsän sylissä ja herää aamun usvaan.